My new normal 3. osa

 Tämä osa on nyt sitten vähän pidempi. Siinä on kolmen insta-tarinan osat.

Raha on todellinen ongelma, ymmärrän. Kirjoittamalla en tienaa riittävän nopeasti ensimmäistä asumiskuluerääni varten. Niinpä alan tehdä jotain, mitä en ole koskaan eläissäni tehnyt: maalaan.

Minulla ei ole minkäänlaista inspiraatiota. Sivellin heiluu ilmassa ja yritän mielessäni hahmotella jotain. Tuloksetta.

Olen kauhuissani! Olen vielä huonompi, kuin kuvittelinkaan!

Näillä ei isoja taaloja tienata, huokaisen. Huono laatu, mutta taulusta saan onneksi myydessä muutaman lantin enemmän, kuin tyhjästä kankaasta, joten kai sekin on jotain. 

Skarppaan. Seuraava taulu alkaa näyttää lupaavammalta.

En muista nähneeni tällaista aiemmin. Ovatko he lisänneet tänne maalauksia?

Ostettuani siemenet, minulle jäi 66 simoleonia. Kolme kirjaa ovat tuottaneet minulle kotikassaan 631 simoleonia. Maalaukseni eivät ole hyviä, mutta ne parantavat tilannetta yhtäkaikki.

Se vain on niin, että olen perfektionisti. Minua vaivaa tehdä jotain näin käsittämättömän huonoa, mitä tauluni tähän asti ovat olleet.

Ei, tämäkään ei ole hyvä. En tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa. 

Ei, se ei ole mestariteos, mutta nyt minulla on kasassa 1486 simoleonia. Se saa luvan riittää tältä päivältä.

**********

On kohtalaisen myöhä kun lopetan vihdoin maalaamisen. Lähden ulos saadakseni raitista ilmaa. Elättelen myös toiveita löytää kasveja lähiympäristöstä. Tarvitsen lannoitemateriaalia puutarhaani. Löydän jonkinlaisia sieniä sieltä sun täältä. Yllätyksekseni löydän myös jotain ihan muuta.

-Hei. Minä olen Sari, 

esittelen itseni. Hän katsoo minua varautuneesti.

-Olen Michael Bell,

hän lopulta vastaa.

-Sinä olet siis se uusi.

Ah, siinä se on. Taas.

-Kyllä, pitää paikkansa.

Mitä hittoa se sitten ikinä tarkoittaakaan.

-Anteeksi. Olen vähän erakko enkä oikein osaa small-talkia,

hän pahoittelee.

-Älä suotta. Minä olen Suomesta, eikä meillä siellä ole sellaista käytäntöä. Olen itsekin siis varsin huono siinä,

vastaan. Hän katsoo minua kummastunut ilme kasvoillaan. Sitten hän nyökkää.

-Kuule, minun täytyy mennä, mutta yksi neuvon sananen. Kun tapaat originaaleja, älä mainitse tiettyjä asioita.

-Kuten mitä?

-Kuten että olet uusi tai että olet Suomesta. Se hämmentää heitä.

-Originaaleja? Niinkuin.. vampyyreja?!

Ääneni kohosi hälyttävästi.

-Mitä? Ei. Tarkoitan originaaleja simejä. Minun täytyy nyt todellakin mennä. Pahoittelut.

Olen entistä hämmentyneempi tämän kohtaamisen jälkeen. Minulle originaalit, Originals, tarkoittaa televisiosarjan vampyyriperhettä. Mistä mieleeni muistuu, että täällä voi olla myös heitä! Siis vampyyreja! Paska!

Yritän kurkottaa muihin kaupunkeihin ja etsiä jonkinlaista tietoisuutta vampyyreista. Yllätyksekseni löydän etsimäni ja sen tiedon mukaan joku on poistanut kaikki vampyyrit. Huokaisen helpotuksesta. Silti: täällä on niin paljon sellaista, mitä en ymmärrä.

Sitten unohdan kaikki ajatukseni. Huokaisen ihastuksesta. Voi taivas! Osaisinpa maalata tämän! Luonto on mielettömän kaunis Henford-on-Bagleyssa.

Olen rauhaton, mutta nukahdan silti nopeasti. Tämä on erikoista, sillä olen aiemmin kärsinyt todella pahoista uniongelmista, mutta täällä ne tuntuvat olevan poissa.

**********

Sataa. Miten perusteellisen masentavaa. Mieleni on taas vaihteeksi matalalla.

Se hyvä puoli sateessa on, että nyt minun ei tarvitse kastella puutarhaa. Pääsen suoraan lannoittamaan sitä löytämilläni mysteerisienillä.

Koska olen tienannut vähän rahaa, sijoitin siitä osan kätevyystaidon kirjaa. Ei, en todellakaan halua lukea tätä. Olen kuin maani myynyt.

Tosiasia kuitenkin on, että jos aion saada takkaan tulet, minun on nostettava kätevyystaitoni tarpeeksi korkealle, sillä tarvitsen takkaan palosuojan. En aio suin surminkaan laittaa siihen tulia ennen sitä.

Huokaisten avaan kirjan ja päätän lukea. Kaksi tuntia. Sen määrään itselleni lukuajaksi.

Kahden tunnin päästä palaan maalaamisen pariin. Se antaa taloudelleni rahaa paljon nopeammin kuin kirjoittaminen, valitettavasti näin. Ja eilen! Sain kummallisen puhelun! Joku kysyi minulta ihan järjettömän kysymyksen ja kun vastasin siihen omalla kysymyksellä, tililleni kilahti 2500 simoleonia. 

Ilahdun. Tästä maalauksesta on tulossa hyvät rahat, kun laitan sen Plopsyyn myyntiin! Hyvä!

( Toim.huom. En kuollaksenikaan muista, mikä Plopsy on suomeksi, sillä pelaan tosiaan englannin kielellä. Sen avulla voi kuitenkin myydä itse valmistettuja tavaroita simin tavaraluettelosta. )

Päivä on jälleen hurahtanut vauhdilla ja tajuan olevani nälissäni. Valmistan itselleni pikaisesti syötävää.

Ruokailun jälkeen palaan "velvollisuuksieni" pariin eli lukemaan kätevyyskirjaa. No, ainakin tämä väsyttää minut todella nopeasti, yritän löytää pilven hopeareunuksen. Ei ongelmia siis nukahtamisessa tänäkään iltana.

My new normal 2. osa

 

-Hei kultaseni, etsimässä siemeniä,

Agnes kysyi kohteliaasti. Kultaseni?

Hän vaikuttikin mukavalta?

-Kyllä, neiti Crumplebottom.

-Mukavat käytöstavat, mutta toivoisin, että pukisitte vaatteet yllenne.

-Kuin myös,

huokaisin.

-No mitäpä jos menisitte ja pukisitte ne sitten yllenne,

hän kivahti.

-Olen todella pahoillani. Unohdin kiireessä,

sepitin nopeasti.

-Tekosyitä,

Agnes vastasi tylysti. 

-Kyllä neiti.

Ei niin mukava siis sittenkään.

Agnes läksytti minua hyvän tovin ja aloin jo miettiä, saisinko siemet, joita varten tänne tulin. Lopulta hän rauhoittui, muisti kai, että rahaa oli tulossa. Vastapäätä kun OLI toinenkin koju, josta samat siemenet voisin lopulta ostaa.

Asettelin tulevien kasvien siemenet paikoilleen ja alkaessani istuttaa niitä huomasin kanin. Pohdin, että söisivätkö ne tulevat kasvini? En kyennyt muistamaan tällaista asiaa pelistä, huolestuin.

Sitten kani äkkiä siirtyi ja näin, että sillä oli ruokaa omasta takaa. Hyvä. En olisi tiennyt miten päästä niistä eroon, jos tilanne olisi sitä vaatinut. Nyt voisimme elää leppoisasti rinta rinnan.

Istutustyö otti paljon enemmän aikaa, kuin kuvittelin, ja aloin olla väsynyt ja kuumissani. Hikikarpalot valuivat hiljaksiin hiusteni alla kohti niskaa. Tätä ei todellakaan pelissä näkynyt, pohdin tuskastuneena.

Vihdoin olin istuttanut kaiken ja pääsin aloittamaan kasvien kastelun. Lannoitetta ei ollut ja ei minulla kyllä ollut vielä taitojakaan siihen. Se saisi siis odottaa.

**********

Seuraavana aamuna tajusin, että olin unohtanut juoda eilen kahvini. Nyt se oli haisevana keittimessä.

Olin ollut eilen niin väsynyt kaiken istuttamisen ja muun jälkeen, että olin totaalisesti unohtanut kahvini. Sitä ei tapahtunut koskaan!

Minulla ei ollut liikaa aikaa ajatella. Syö, juo kahvisi ja tee työsi. Tarvitset rahaa, patistin itseäni.

On aamu, kun alan kirjoittaa. 

Ja ilta, kun olen vihdoin valmis. Päivän saldo: kaksi kirjaa. Sormeni ovat kipeät kaikesta kirjoittamisesta. Huomenna minun pitäisi alkaa saamaan jo kunnon rojalteja. No, jotain sinne päin. Ei tässä nyt vielä näillä kirjoilla rikastuttaisi.

Kun herään, tunne oloni todella surkeaksi. En enää odota, että tämä uni loppuu. Todellisuus alkaa potkia itseään sisään. Itken suihkussa omaa surkeuttani.

Tarvitsen lohturuokaa, joten päätän tehdä pannukakkuja.

Mausteet täällä ovat uskomattomia. Ne saavat ruuan kuin ruuan maistumaan taivaalliselta.

Tiedän varmuudella, että painoni alkaa nousta, kun syön kaikkea tällaista, mutta en välitä. Tarvitsen jotain, joka lohduttaa minua kaiken tämän keskellä ja se on hyvä ruoka sekä leivonnaiset. Liikunta? Pyh! En pidä siitä. En ole koskaan pitänyt.

My new normal 1. osa

 

Ooh! Tämä tuntuu mukavalta, mietin laskettuani kylpyammeen täyteen vettä ja istuuduttani sinne. Lämmin höyry nousi vedestä. Pidin siitä, että saatoin katsella ikkunasta ulos samaan aikaan. Minun täytyisi kuitenkin harkita verhoja, pohdin, sillä mitä jos joku eksyisikin juuri nyt tuonne ikkunan taakse? Ajatus oli kauhistuttava.

Kylvettyäni tarkkailin itseäni pelistä. Jos minä nyt lähden tähän mukaan ja ajattelen, vain ajattelen, että olen Sims 4 pelissä, miksi olen nuori aikuinen? Oikeassa elämässä olen täyttänyt 50 vuotta.

Ja miksi ihmeessä en ole vaikka hoikka? Olisin halunnut tietää, miltä näytän hoikkana. Tai ainakin vähän pienempänä. Olen aina ollut pyöreä muodoltani, eikä siinä ole mitään pahaa. Pidän siitä, miltä näytän, ja olen säästynyt sen vuoksi tympeiltä ja ahdistaviltakin ehdotteluilta elämässäni.

Toivoin kovasti, että voisin löytää itselleni jotakin muuta puettavaa ja jonkun, joka selittäisi näitä asioita minulle. 

Löysin jälleen itseni ajattelemasta, että elän täällä, sims maailmassa, enkä ole unessa. Hetki hetkeltä todellisuus tuntui katoavan ja aloin asettautua tähän kummalliseen tilanteeseen. Minun pitäisi skarpata ja pitää focus yllä. Tämä on vain ja ainoastaan unta. Erittäin hyvän mielikuvituksen tuotetta. Voi minkä tarinan saisinkaan aikaiseksi, kun heräisin, ilahduin.

Heräämisestä puheenollen: tajusin olevani kuolemanväsynyt, joten pujahdin peiton alle ja nukahdin lähes saman tien. Viimeinen ajatukseni oli, että tämä oli mukava kokemus ja heräisin huomenna omasta vuoteestani.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Hämmennykseni kasvoi herättyäni edelleen samasta talosta.

Ensimmäiseksi aamulla menin suihkuun. Jotenkin tuntui, että täällä tuli ihan eri tavalla likaiseksi kuin tosielämässä ja paljon nopeammin. Ei se haitannut, sillä suihku täällä oli elämys. Tunsin itseni sen jälkeen virkistyneeksi ja oloni oli luovuutta tulvillaan.

Aloin valmistaa aamiaista. Paahtoleipää ja munia. En pitänyt erityisemmin munista, mutta taitoni eivät oikein riittäneet muuhun. Kani tuijotteli minua ikkunan takaa. Mietin mahtoiko sekin olla nälkäinen? Pitäisikö minun tarjota sille porkkanoita?

Että mitä? Nyt minä jo ajattelin kanien ruokkimista! Ravistin päätäni. Ei Sari, kanit löytävät täällä ihan omat ruokansa.

Yllätyksekseni aamiainen oli kaikista arveluistani huolimatta erittäin maukas. Minusta taisi olla kehittymässä melkoinen kokki.

Kesken aamiaisen aloin keräämään rohkeutta. Uskaltaisinko matkata kylään? Jos aikoisin aloittaa puutarhan tekemisen, minun olisi kai vähän niin kuin pakko?

**********

Ensin kuitenkin kahvia. Hyvää huomenta Henford-on-Bagley! Kunnon aamiainen ja kahvi! Siinä oli täydellinen päivänaloitus.

Aloin tottumaan tähän. Sehän kävi nopeasti, naurahdin itsekseni. Kukapa ei: hyvää ruokaa, hyvää kahvia ja mukava koti.

En tuntenut vielä tarpeeksi rohkaistuneelta aamupalan jälkeen ja ajatus pyörän päälle istahtamisesta täysin vatsoin ei houkutellut. Niinpä menin tietokoneelle ja aloin kirjoittaa. Tarvitsin rahaa ja tiesin, miten sitä hankitaan. Työ ensin siis.

Ensimmäinen kirja oli valmis ja postitin sen. Kas niin. Tätähän tein Suomessakin. Ei pitäisi olla liian vaikeaa, eihän?

Sitten keräsin kaikki rohkeuteni rippeet ja päätin polkea kylään. Hypätessäni pyörän selkään kypärä ilmestyi vain päähäni. Miten siistiä. Hymähdin itsekseni. Kuinkakohan kauan siitä mahtoi olla, kun viimeksi olin pyöräillyt?

Rinne alas oli hieman pelottava, mutta pyöräileminen tuntui sujuvan moitteettomasti. Pian viilletin pitkin Henford-on-Bagleyn teitä tuulen tuivertaessa kylpytakkini helmoja.

Saapuessani kylän keskustaan näin heti tuttuja kasvoja. Landgraabit. Nancy ja... joku? En kuollaksenikaan muistanut hänen aviomiehensä nimeä.

-Oletko sinä pukeutunut kylpytakkiin,

hän kysyi.

-Kyllä vain.

Kumpikaan heistä ei sanonut mitään siitä, että olen uusi. Mielenkiintoista.

Tämän takia tulin tänne: ostamaan siemeniä. En tarvinnut pelkästään tuloja. Minun piti myös pystyä tasaamaan niitä oman maan antimilla.

Voi hyvänen aika! Sehän on neiti Crumblebottom! Agnes. 

Vedin värisevän henkäyksen ja suuntasin kohti hänen kojuaan.