25. osa

 

Ole mulle vähän aikaa hän

Travis kävi usein vierailulla nykyisin ja tälläkin kertaa hän jäi pitkäksi aikaa halaamaan. 

Ei minulla ollut mitään halaamista vastaan, ei todellakaan, ja Travisia oli mukavaa halata.

-Mä olen niin hirvittävän yksinäinen,

Travis tunnusti.

-Mä olen tässä rakas ystävä.

Hänen kätensä valahti alaspäin kuin itsekseen ja koska en ole tehty kivestä, tunsin kosketuksen seuraukset syvinä värähdyksinä.

-Kaipaan niin kovasti kosketusta,

hän mutisi.

En ehtinyt edes ajatella. Travis suuteli minua ja se tuntui.. erikoiselta. Kehoni vastasi siihen, kuten tietynlaiseen kosketukseen vastataan, mutta Travis oli vanhin ystäväni. Paras ystäväni.

-Travis, 

mutisin hänen huuliaan vasten.

-Mä en satuta sua,

hän kuiskasi ja hänen huulensa siirtyivät kaulalleni. Se oli herkkä kohtani ja raskaushormonit olivat ilmeisesti tehneet minut vielä herkemmäksi, sillä himo räjähti lävitseni.

-Tää on niin väärin Travis.

-Kaksi yksinäistä, ei sen enempää.

Vein hänet makuuhuoneeseen. Arvoin vieläkin asiaa, mutta hänen vetäessään minut syliini istumaan ja tuntiessani hänen himonsa loputkin järkevät ajatukset katosivat päästäni. Siitä oli niin pitkä aika.

-Travis, tämä on sitten vaan tää yksi kerta,

sanoin häälyessäni hänen päällään, yhtymättä.

-Vain tämä yksi kerta,

hän vastasi. Laskeuduin alas rauhallisesti ja miten hyvältä se tuntuikaan. Se oli nopeasti ohitse meiltä molemmilta.

Suutelin hänen poskeaan.

-Sun täytyy nyt mennä,

sanoin mahdollisimman hellästi. Hän puki päälleen ja poistui. Tiesin, että kaikki oli muuttunut peruuttamattomasti. En näkisi häntä enää koskaan samalla tavoin tai hän minua. Ymmärsin myös nyt, miksi Dina oli verrannut Travisia Doniin. Ystäväni ei ollut huono, ei todellakaan, mutta Don...

**********

Sen kohtaamisen jälkeen keskityin tiukasti kirjoittamiseen.

Istuin kynttilän valossa ja suolsin kaiken tuskani sisältäni kirjoitukseeni.

Ovikelloni soi toistuvasti, useita kertoja päivässä, ja tiesin, että sen takana oli Travis. Tilanne oli ahdistava. En halunnut toistaa tekemääni virhettä ja en ikipäivänä voinut kuvitella rakastavani Travisia romanttisesti. Tarvitsin aikaa ja välimatkaa. Laitoin hänelle asiasta tekstiviestin, johon hän ei vastannut.

Seuraavien maustefestivaalien tullessa olin jo tukevasti raskaana.

Istuin pöytään yksin ruokani kanssa.

Oloni oli niin haikea muistaessani edellisen kerran. Miten niin paljon asioita olikaan ehtinyt muuttua?

Katselin asuntoani ulkoapäin ja ajattelin, että se ei enää ollut minulle turvapaikka. Silmäni hakeutuivat tahtomattani Donin ikkunaan. Hänen asunnossaan oli valot. Ei. En voinut mennä sinne ajatuksissani. Se sattui liikaa.

Siirryin kuuntelemaan Anayan upeaa soitantaa ja päättäväisesti tyhjensin pääni.

Istuessani alas lepuuttamaan jalkojani ja selkääni, havaitsin vastapäätäni istuvan naisen.

-Hello stranger.

-Elsa! Miten sä olet täällä?

-Miten mä olen täällä? Miten SÄ olet täällä ja...

hän osoitteli käsillään vatsani muotoja. Aloin nauraa.

-Se on pitkä juttu se!

-Ihan taatusti on. Mitä jos siirryttäisiin jonnekin mukavampaan paikkaan istumaan, niin sä voit kertoa siitä kaiken mulle?

-Sopii.

Vein Elsan kotiini ja juttelimme pitkälle yöhön. Hän oli entinen tyttöystäväni, josta oli eron myötä jäänyt ystävä. Hän oli lähtenyt töihin jonnekin kauas, kaupunkiin, jonka nimeä en enää muistanut. Jaoimme elämäntarinamme tässä välissä ja erotessamme lupasimme pitää useammin yhteyttä. En totta puhuen uskonut, että se onnistuisi, mutta välillämme oli hyvää tarkoittavia sanoja, jotka toisinaan saattoivat jopa parantaa menneitä haavoja.