22. osa

 

Yhden aikakauden loppu

Kotona yritin palata normiarkeen ja jatkaa kirjani kirjoittamista. 

Siitä ei kuitenkaan tullut oikein mitään, sillä mieleni askarteli jatkuvasti Donissa. Tiesin, että minun pitäisi hoitaa asia pikimmiten, mutta en saanut häntä kiinni edelleenkään. En todellakaan aikonut alkaa roikkumaan hänessä epätoivoisesti. Ajatus Donin menettämisestä särki sydämeni ja todella toivoin, että siihen ei tarvitsisi mennä.

Sitten Agnes pyysi minua käymään ja se oli erittäin tervetullut keskeytys ajatusteni noidankehään.

-Sä olet jo varsin tukevasti raskaana.

-Kuntosali on tässä vaiheessa taaksejäänyttä elämää,

Agnes nauroi helisevästi.

-No ihan varmasti on! Sun laskettu aika taitaa olla aika lähellä.

-Onhan se,

Julian puuttui keskusteluun flyygelin ääreltä.

-Osittain sen vuoksi Agnes pyysikin sinut tänne.

-Todellako? Miten mä voin olla avuksi?

-Julian ja minä olemme keskustelleet ja tulleet siihen tulokseen, että tämä asunto ei riitä meidän tarpeisiimme lähitulevaisuudessa. Haluamme muuttaa vielä niin kauan kuin olen yhtenä kappaleena.

-Mietin voisitko sinä auttaa minua pakkaamisessa?

-Tottakai! Mutta siis... Sinä muutat pois?

Ääneni oli hämmentynyt. Minun tietääkseni Agnes oli asunut tässä pienen ikuisuuden.

-Se on oikeastaan toinen asia, josta halusimme keskustella sinun kanssasi. Pohdimme, että haluaisitko sinä muuttaa tähän meidän jälkeemme? Teemme toki täyden remontin muuttomme jälkeen.

-Mi-minä... vau.

-Asiaa ei toki tarvitse heti päättää ja emme laita tätä hetimiten vuokrallekaan. Saat pohtia ihan rauhassa.

-Tässä on ihan tuhottoman paljon tilaa yhdelle,

mutisin häkeltyneenä.

Agnes keitti kahvia ja istuin olohuoneeseen Julianin kanssa. Yritin kuvitella itseäni tähän asuntoon. En pystynyt. Agnes oli niin vahvasti täällä läsnä.

-Mihin te aiotte muuttaa?

-Taidekaupunginosaan. Siellä on kolmen makuuhuoneen asunto, joten meillä on kaikessa rauhassa tilaa lisääntyä.

Menin sanattomaksi.

-Sinusta Agnes ei ole kovin äidillinen.

-Eh... tuota, ei se sitä ole.

-Hän on vain muuttunut todella paljon siitä kun mä näin hänet ensimmäisen kerran.

-Ja se on taivahan tosi Charlie. Niin olen.

-Me kaikki kasvamme ja muutumme,

Julian totesi rauhallisesti ja Agnes loi häneen niin rakastuneen katseen, että minua alkoi itkettää.

-Onko teillä suunnitelmissa kuinka monta lasta?

-Ei lapsia tehdä. He tulevat jos ovat tullakseen.

-Niin. Totta.

Kun kaikki tavarat oli muutettu pois, tein asuntoon loppusiivouksen Agnesin puolesta, vaikka tämä totesikin sen olevan turhaa, sillä remontti toisi hetken päästä paljon pölyä asuntoon.

Huoneet kaikuivat kenkieni alla. Minut täytti ääretön haikeus. Agnes oli poissa. Me emme olleet aluksi kauhean hyviä ystäviä, myönnän, mutta suoruuteni ja Agnesin selkärangan vuoksi me pääsimme varsin siedättäviin väleihin. Loppuvaiheessa saatoin jo kutsua häntä ystäväkseni.

Katsoin olohuoneeseen jätettyjä tuoleja ja kävin sammuttamassa takan. Miksi ihmeessä minä ajattelin Agnesista ikään kuin hän olisi kuollut? Ei ollut. Tämä oli vain yhden aikakauden loppu. Ja seuraavan alku.