Oasis Springs: 2
Seuraavana aamuna laitoin meille kaikille aamiaista.
-Ihanaa! Pannukakkuja! Siitä onkin aikaa kun tässä talossa on niitä viimeksi tehty. Mennään ulos syömään.
-Ootko sä itse kunnossa ukki?
Katsoin häntä tarkasti. Hän NÄYTTI hyväkuntoiselta, mutta niin näytti minusta mummukin.
-Kyllä minä ihan voimieni tunnossa vielä olen,
hän kääntyi katsomaan minua.
-No hyvä. Sittenhän sinä voit tulla käymään luonani ja pelotella parit miehet lähettyviltäni pois.
Laskin vain puoliksi leikkiä.
-Aiheuttaakos joku mies sinulle ongelmia tyttö?
Ukin ääni terävöityi välittömästi ja hän loi minuun tiukan katseen.
-Äsh, ei sentään, mutta jos tulet käymään, älä ihmeessä tuo mummua mukaan tai olen suhteessa ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Se nainen osaa kyllä järjestellä,
huokaisin ja pudistin päätäni.
-Varo vaan, mummu yrittää kuitenkin naittaa sinut taas jollekin täällä asuvalle poikamiehelle.
-Ja minä joudun toteamaan hänelle saman kuin aina ennenkin: Ei täältä löydy miestä, joka olisi ukkini vertainen.
-Sinä olet kyllä painosi arvossa kultaa, rakas lapsi.
Nauroin.
-Mun täytyy sitten syödä enemmän, että arvo nousee.
-Totta puhut! Otetaankos jälkiruokaa?
-Aamupalalla?
-Mikä laki sen kieltää?
Aloimme molemmat nauraa ja sydämeni oli hyvin kevyt.
Myöhemmin siirryin ulos ottamaan aurinkoa. Läheisen lammen suihkulähde piti rauhoittavaa solinaa, tuuli heilutteli hiljaksiin palmun lehtiä ja niin minä nukahdin.
Se oli virhe. Erittäin iso virhe, sillä olin unohtanut laittaa aurinkosuojaa. Normaalisti en palanut enkä mitään suojia tarvinnutkaan, mutta nyt olin asunut jo hyvän tovin kaupungissa paljon pohjoisemmassa.
Kävin netistä etsimässä hyviä vinkkejä palaneelle iholle.
"Vältä aurinkoa. No shit Sherlock", mutisin ärtyneenä.
Koska en todellakaan voinut olla ulkona, en ollenkaan, vietin paljon aikaa keittiössä.
Uunin lämpö tasoitti hieman kuumeilevaa oloani.
-Mmm, täällä tuoksuu ihan omenapiirakalle,
mummu nuuskutteli.
-Sitähän se.
-Tästä tulee aina joulu mieleen,
mummu totesi maistettuaan ensimmäisen suullisen.
-Joulu?
-Me olimme köyhiä, silloin kun minä olin pieni. Ei meillä ollut varaa syödä sillä lailla ruhtinaallisesti, kuin näinä päivinä syömme. Meillä oli lihaa, jos oli, yleensä ei ollut. Jouluisin me kävimme varastamassa naapurin omenapuista jouluomenia.
-Mummu!
-Kyllä vaan, mummusi on vanha varas! Mitäs siihen sanotte?!
-En olisi uskonut,
äiti totesi ällistyneenä.
-Kuule niin se vaan on, että minulla on vielä paljonkin salaisuuksia, joita sinä et tiedä,
mummu totesi tyytväisenä ja minä aloin nauraa.
-Älä yhtään naura tyttö. Minä voisin opettaa sinulle yhtä jos toistakin siitä, miten mies pidetään vuoteessa...
-Äiti!
-Mummu!
Nyt isoäitini nauroi oikein rehevästi ja äidin ja minun posket taisivat kuumottaa. Olin onneksi punainen kuin rapu muutoinkin, joten minusta sitä tuskin näki.
-Mutta sinulta jäi mummu tarina kesken siitä joulupiirakasta.
-Niin, niinhän minulta taisi jäädä. Näin vanhaa ihmistä ei saa häiritä kesken tarinankerronnan, jos haluaa kuulla loppuun asti nimittäin.
-Niin äiti.
-Kyllä mummu.
Kumpikaan meistä ei viitsinyt huomauttaa, että kyllä se oli ihan hän itse, joka lähti tarinoineen rönsyilemään.
-Otetaanpas se loppu piirakka tuonne olohuoneeseen. Tuokaas te tytöt lautaset ja kahvimukit. Istutaan alas nautiskelemaan ja minä kerron loput.
**********
-Tänäänkös sinä olit lähdössä?
Olin ollut Oasis Springsissä kuukauden ja vuokranantajani oli soittanut toissa päivänä ja ilmoittanut, että remontti oli valmis.
-Kyllähän se tänään on.
-Tulethan sinä taas pian käymään?
-Yritän tulla mahdollisimman pian. Töitä on ihan hirvittävän paljon ja... muutama muukin juttu pitää ehtiä hoitaa.
Huokaisin.
-Liittyykös se minun tuloni näihin muihin juttuihin?
-No, vähän sitäkin. Kai. Mutta en mä ihan oikeasti siinä apua tarvitse. Olen jo iso tyttö ja osaan hoitaa asian ihan itse.
-Tottakai osaat.
-No niin, siinä sitä on kaunis rivi Espinozan naisia,
ukki hymyili leveästi katsoessaan meitä ja jatkoi:
-Älkääkä yhtään pahastuko kun sanon, että kaunein heistä kaikista on tämä minun Jalmani tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti